Tammikuun 1. päivänä 1959 astui voimaan Presidentti Urho Kekkosen allekirjoittama Työturvallisuuslaki, jolla kumottiin vuonna 1930 voimaan tullut versio. Sittemmin työturvallisuutta ohjaava lainsäädäntö on päivittynyt ja laajentunut moneen otteeseen. Suomessa työturvallisuutta on pyritty ohjaamaan pitkään lainsäädännöllä. Arkikielessä tätä lakien ohjaamaa kokonaisuutta on perinteisesti kutsuttu työsuojeluksi. Työturvallisuutta ja -hyvinvointia ohjaava lainsäädäntö on tehty suojelemaan työsopimuksen heikompaa osapuolta eli työntekijää tehden lainsäädännöstä usein melko raskauttavan juuri työnantajaa kohtaa.

2000-luvun alussa kansainvälisesti kehittyneet turvallisuusjohtamisen ajatusmallit rantautuivat Suomeen. Tämän seurauksena kotimaisen lainsäädännön tueksi syntyi ajatus esimerkiksi työturvallisuuskortista, jonka tarkoitus oli ensimmäistä kertaa selkeästi nostaa turvallisuus kaikkien yhteiseksi tavoitteeksi, ei vain yritysten sisäiseksi velvoitteeksi.

Lainsäädännön ohella yhteiskunnan arvot ovat kehittyneet. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana turvallisuus on noussut osaksi arkea monessa yrityksessä. Turvallisuuteen halutaan panostaa, ja siihen panostamista osataan vaatia. Kaikki on siis hyvin, ihmiset voivat paremmin, ammattitauteja havaitaan vähemmän ja tapaturmia sattuu vähemmän. Vai sattuuko?

”On totta, jos vertaamme vaikka raskaan metalliteollisuuden tai rakennusalan riskejä ja tapaturmia 70- ja 80-luvun aikaan, niin ero on merkittävä. Suorastaan hämmästyttävä. Voimme siis olla ylpeitä siitä miten suomalaisen työntekijän työolot ovat parantuneet. Näin asia varmasti onkin isossa mittakaavassa. Kaikessa mikä kehittyy ja menee eteenpäin, tulee eteen tilanne missä meidän pitää uskaltaa tarkastella asioita tiheämmällä kammalla. Näin on myös työturvallisuudessa.”

2000-luvun alun trendit toivat meille isojen pörssiyritysten kautta tutuiksi termit kuten turvallisuuskulttuuri ja turvallisuusjohtaminen. Näiden perusajatus oli, että turvallisuus, kuten mikä tahansa muukin osa-alue liiketoiminnassa, vaatii johtamista, suunnittelua ja ennakointia. Ajatus, että voidaan tehdä enemmän kuin mitä laki vaatii. Ajatus, että turvallisuutta voidaan hallita.

Turvallisuusjohtaminen toi systemaattisuutta ja struktuuria työturvallisuuden liittämiseksi osaksi normaalia liiketoimintaa. Turvallisuusjohtaminen toi turvallisuudesta puhumisen osaksi arkea. Voidaan sanoa, että edellisen kahden vuosikymmenen aikana siirryttiin työsuojelusta turvallisuusjohtamiseen. Edelleen on toki yrityksiä, jotka erittelevät nämä kaksi asiaa, mikä ei ole välttämättä tehokasta ja järkevää.

Turvallisuusjohtaminen toi sanaston lisäksi käytännön työkaluja kuten turvallisuushavainnot, turvavartit ja turvallisuuskävelyt osaksi monen organisaation toimintaa. Tämän seurauksena tapahtui niin kuin tapahtuu aina kun jokin uusi trendi valloittaa työmaailman, se mitä isot edellä sitä pienet perässä. Turvallisuusjohtamisesta tuli trendikästä, sillä haettiin kilpailuetua ja siitä alettiin puhumaan arvona.

Turvallisuus oli tullut jäädäkseen.

Kaikista juhlapuheista huolimatta tilastollisesti työtapaturmien kokonaismäärä Suomessa ei ole merkittävästi pudonnut edellisen kymmenen vuoden aikana. Tosin sanottakoon, että tapaturmien vakavuus ja kuolleisuus on pudonnut selkeästi, mikä osaltaan kertoo onnistumisista.

Tilastoista voisi puhua, ja niitä voisi analysoida loputtomiin. Tarkoitus ei kuitenkaan ole pelästyttää sinua, lukijaa, heti alkumetreillä keskittymällä kahteen ehkä tylsimpään työturvallisuuden osa-alueeseen, tilastoihin ja lakipykäliin. Ironista kyllä, mutta moni koulutus ja useat luennot keskittyvät juuri näihin.

Paperilla monen työturvallisuuteen liittyvän asian pitäisi olla hyvin, yritykset panostavat turvallisuuteen, uusia toimintamalleja, työkaluja ja best practice -ideoita jaetaan avoimesti yritysten välillä. Jonkin aikaa on kuitenkin ollut jo havaittavissa ongelma, joka on alkanut nostamaan päätään useassa organisaatiossa. Ongelma, joka liittyy vauhtisokeuteen.

Suomessa on ajauduttu tilanteeseen, jossa turvallisuuden työkaluista ja dokumenteista on tullut tärkeämpi päämäärä kuin itse turvallisesta työskentelystä. Dokumentteja laaditaan ja päivittäisiä rutiineja ylläpidetään, koska niitä kuuluu ylläpitää. Johto odottaa kuumeisesti, että turvallisuusmittarit paranevat vuosi vuodelta, melkeinpä kuukausi kuukaudelta. On ajauduttu tilanteeseen, jossa määrä korvaa laadun. Tilanteeseen, jossa halutaan olla samalla viivalla naapurin kanssa, vaikka ei oikein tiedetä mitä ollaan tekemässä. Tai oikeastaan mitä halutaan tehdä.

Vauhtisokeus on ajanut monet organisaatiot tilanteeseen, jossa rutiinit ovat olemassa, mutta ne eivät ohjaa sitä mitä niiden pitäisi ohjata, ihmisten toimintaa ja työn turvallista suunnittelua sekä toteutusta. Pahimmissa tapauksissa rutiinit antavat johdolle illuusion, että organisaatio on kehittyneempi kuin oikeasti onkaan. Tästä kärsivät yleensä työelämän kovimmat raatajat eli keskitason johtajat ja työnjohto yrittäessään pitää yllä järjestelmää, joka uhkaa kaatua omaan monimutkaisuuteensa. Monelle tämä saattaa muistuttaa tilannetta, joka oli valloillaan itänaapurissamme 80-luvun lopussa.

Turvallisuudessa tapa tehdä asioita oikein on osa päämäärää. Esimerkiksi joku voisi sanoa, että rakennushankkeessa päämäärä on saada kohde valmiiksi. Usein voidaan olla tyytyväisiä, jos näin tapahtuu, vaikka matkalla olisi ongelmia teknisen asennuksen tai aikataulun osalta. Turvallisuudessa pelkkä lopputulos ja valmis hanke ei ole tavoite. Monesti mennään vipuun keskittymällä sokeasti vain numeeristen tavoitteiden kuten tapaturmataajuuden maagisen alarajan eli nollan saavuttamiseen.

”Yksittäinen hanke tai projekti on kuin jääkiekko-ottelu, vaikka voittaisimmekin sen altavastaajina, niin kyse on voinut olla tuurista. Tuuri ei tee joukkueesta vielä hyvää joukkuetta, joka voi voittaa mestaruuksia. Vasta tapa, jolla joukkue harjoittelee ja pelaa illasta toiseen luo joukkueesta mestaritason joukkueen. Turvallisuudessa on kyse täysin samasta asiasta. Pitää uskaltaa luottaa, että tekemällä asiat oikein eikä vain riittävästi oikeita asioita syntyy menestymisen kulttuuri”

Siihen, että rakennushankkeen kohde valmistuu ajoissa ja budjetissa ilman, että turvallisuutta on hallittu, ei voida olla tyytyväisiä. Esimerkiksi yksittäisen rakennusprojektin osalta on voinut olla tuuria, ettei mitään pahempaa ole tapahtunut. Se ei välttämättä ole johtunut siitä, että turvallisuus olisi ollut organisaation hallussa tai että tekeminen olisi ollut laadukasta. Siksi numeerisiin tavoitteisiin tuijottaminen voi saada aikaan harhakuvan, että asiat ovat hyvin. Turvallisuudessa vaikuttavuutta pitää myös aistia siitä, millä ymmärryksen tasolla asioita on hankkeen sisällä tehty, jotta voimme varmistua, että oikeasti teemme asioita turvallisuuden eteen, emmekä vain asioiden itsensä takia.